Esittely

Olen Marketta Tanskanen, piakkoin puolessaväliä täyttä sataa vuotta. Työskentelen sairaanhoitajana TAYS:n infektio-osastolla. Koirat ovat elämäni kiintopiste. Kun synnyin, meillä oli vanhanajan kunnon "lassie", josta tällöin käytettiin enimmäkseen rotunimitystä skotlanninpaimenkoira. Mona oli täydellinen koira: uskomaton vahti ja älyttömän viisas, isäni silmäterä.

Monan kuoleman jälkeen, minun ollessani noin 10-vuotias, olimme ilman koiraa ja minä keskityin hevosteluun, ratsastamiseen. Ensimmäisen oman koiran ostin 18-vuotiaana. Halusin ison ja niin ruman koiran, että se olisi jo kaunis, joten päädyin tanskandoggiin. Mutta hei, Tara ei ollut ollenkaan ruma, se oli kaunotar! Tara oli todellinen persoona joka söi minut liki konkurssiin. Tarkoitukseni oli kouluttaa Tarasta toko-koira... ajatus tuomittu epäonnistumaan! Mutta todellista koulutusta se ei kaivannut. Sillä oli sisäsyntyinen vartiointivietti, se tiesi mitä sana vartioi tarkoitti ilman rautalangan vääntämistä. Niinpä elin varsin turvallista ja suojattua elämää liki 11-vuotta. Kyllä, Tara tosiaankin eli vajaan kuukauden päähän 11 vuoden ikää.

Samaan aikaan kun Tara kuoli, uusi tuleva koirani syntyi Orivedellä: colliepoika Onni (Clay-Field's The Real Appeal). Onni opetti minua isolla kädellä siitä, miten elää johtajuusongelmaisen koiran kanssa. Onnilla oli piilokives ja hormonitoiminta hurrrrjaa nuorena miehenä. Onni myös joutui monen vieraan koiran uhriksi ja myöskin erään ihmisen juovuksissa päällekäynnin kohteeksi. Poika ei siis kovin terveellisiä kokemuksia elämälle saanut ja näitä vaurioita sitten korjailinkin vuosia.

Onnin ollessa vuoden ikäinen otin toisen colliepojan, soopeli Vilhon (Clay-Field's Gold Tribute). Vilho oli täysin päinvastainen kuin Onni. Vilho ei tehnyt pahaa oikeesti edes kärpäsellekään. Vilho muun muassa pelasti siilin, joka oli jäätynyt piikeistään maahan kiinni. Vilhon kanssa kiertelin enemmän näyttelyissä. Erityisesti sen klassisen kaunis englantilainen pää herätti ihailua ja sertejäkin tuli pari kappaletta. Vilhon kanssa treenasin pk-hakua, mutta koska itse en omista kisaviettiä ja hermoni eivät kisajännitystä kestä, jäi treenaus vain harrastukseksi. Toki etenemistä haittasi myös Vilhon Onnilta oppima paukkuarkuus. Tämän kyllä sain myöhemmin poisopetettua.

Saviniityn kennel syntyy

Millenniumin aikoihin sain päähäni ottaa itselleni jalostusnartun, kouluttautua koirankasvattajaksi ja anoa kennelnimeä. Muutinkin vanhempieni omakotitalon yläkertaan ja ostin Orivedeltä Iitun (Clay-Field's Mavion Princess). Onnista tuli isän sairastumisen myötä isän vartija ja henkilökohtainen hoitaja, eli Onni muutti alakertaan.

Iitusta tuli loistava tyttö, täydellinen koiramaailman emäntä taloon. Se olisi varmasti tehnyt ruoat, tiskannut, käynyt kaupassa ja hoitanut muutenkin taloutta, jos vain olisi kyennyt. Iitu sai sertin ja oli VSP Tuovisen Reijolla, mistä olin tyytyväinen. Pennut Iitu teki, nyt jälkiviisaasti ajateltuna aivan liian nuorena, hiukan alle 2-vuotiaana. Pentuja syntyi 8, joista viimeinen kuolleena. Iitun isä oli Silanderin Hannan Urho (Twilight Moon Fair Foxy), käyttövalio, ja sulhannen niin ikään Hannan Niro (Twilight Moon Al'Dent de Niro), käyttövalio myöskin, joten oli aika odotettua, että pennuistakin kehittyisi oivia työkoiria... ja kappas, aika hyviä tulikin. Pennut kisasisivat pk-haussa, tokossa ja ennen kaikkea agilityssä on mainetta niitetty.

Iitulle tämä pentue ikävä kyllä jäi ainoaksi, koska hormoonitoiminta heitti häränpyllyä: pentueen jälkeen ei kunnon juoksuja enää tullut. Häiriöt näkyivät myös luonteessa. Minä typeristä typerin ihminen yritin käyttää pahimmassa kriisissä olevaa koiraa luonnetestissä ja tuloksena olikin keskeytys. Homeopatialla ja Belladonna-hoidolla sain luonteen korjattua ja noin vuoden päästä tuli vielä yksi "norminoloinen" juoksu, loput juoksut jäivät hiljaisiksi. Lopulta märkäkohtu poisti hormooniongelmat lopullisesti.

Tämän jälkeen "vuokrasin" narttucollien Turusta, Iitun tyttären Elman omistajan toisen koiran, Piksun (Evergrey's Little Pikachu). Piksu astutettiin Vilholla. Epäonni jatkui: Yhden pennun istukan repeytymisen vuoksi oli tehtävä hätäsektio. Pennut syntyivät 5 päivää liian aikaisin (vastaa ihmisillä 2,5 kuukautta), 5 kaunista soopelia. Kaikki kuolivat, koska keuhkot eivät olleet kehittyneet riittävästi.

Yhden Iitun tyttäristä, Anelman, olin sijoittanut Nukarisille Jalasjärvelle. Niinpä Ansku, jolla kovasti harrastettiin agilityä, tulikin tekemään pennut minulle. Pentueen isäksi valittiin Hanstenin Monican Krickelin (Fornborgens Brage). Pentuja tuli viisi kappaletta, Formula Ykköset, yksi uros ja neljä narttua. Urokseen, Räikköseen, rakastuin totaalisesti. Pojalle olisi ostaja Oulusta löytynyt, mutta en vain pystynyt sitä myymään, joten poika jäi kotiin. Pennut saivat hyvät kodit, mutta valitettavasti työkentille jatkoi vain Dessa (De La Rosa). Dessa muutti äitinsä kanssa Jalasjärvelle.

Omistin tuolloin yhteisomistuksessa Tiina Heikkisen kanssa collietyttö Ellin (Stoorybook's My Fair Lady). Elli oli hyvähermoinen ja jämäkkä, mahtavaluonteinen koira. Ellin astutin Hannan pojalla Immolla (Twiligt Moon Incomparab Immo), joka oli myös käyttövalio. Koska Ellillä oli hyvä luonnetestitulos, odotin hyvää pentuetta. Pentuja syntyi neljä, joista yksi kuolleena ja yksi piti lopettaa heti suu-kitalaki-halkion takia. Jäljelle jäi kaksi tricolourpentua, narttu ja uros. Pennut olivat supermahtavia ja varmasti ovat edelleenkin. Harmistus, ettei pentuja ollut enemmän, eivätkä ne näy työpajoilla, mutta kaikkea ei voi saada. Kaikista tärkeintä kuitenkin on se, että ne ovat hyvissä kodeissa ja maailman rakastetuimpia!

Pian kolmannen pentueen jälkeen turvallinen elämäni heitti volttia ja olin pitkään hukassa koirien kasvattamisen suhteen. Itselläni ei hetkeen ollut voimia eikä resusrsseja pentuja teettää. Oli myös vaihe, että ei ollut narttua tai jos oli narttu, en löytäny mieleistäni urosta.

Uusi rotu ja muita uusia tuulia

Vuonna 2012 tein sitten repäisyn. Olin kauan suunnitellut rotuvalikoiman laajentamista. Aluksi mietin tanskandoggia, mutta tulin tulokseen, ettei talouteni doggia kestä. Sittemmin päädyin japaninpystykorvaan. Olen aina tätä rotua ihaillut: niiden kauneus hivelee sieluani. Varsinaisesti rotua en tuntenut yhtään, rotumääritelmästä pääkohdat löysin ja joitakin satunnaisia ylistäviä kommenteja kuulin ihmisiltä. Niinpä haku päälle! Alkuun tuntui, että kaikkialla syntyi vain uroksia, mutta viimein tärppäsi. Kihniöltä Kaikkosen Sirpalta sain Sirun (Tähti Nallen Hiro).

Nyt 3-vuotiaan japsitytön omistajana voin antaa neuvoa koiraa ja rotua etsivälle: Jos haluat väriä elämään, osta valkoinen koira! Jos haluat rikkautta elämään, osta pieni, suuriegoinen koira - osta japsi! Yksiskään päivä ei ole ollut entisellään, eikä samanlainen - kaikki päivät ovat erilaisia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ja yllättävintä, Siru on hiljainen koira. Se ei juurikaan hauku muuten kuin vahtimielessä. Ajoittain se ulisee R-vikaiseen tyyliin, kun colliepojan kanssa lauletaan. Kertaakaan en todella ole suuttunut tai hermojani menettänyt, vaikka - luoja paratkoon - ehkä olisi ollut aihetta. Riittää, että katson Sirua silmiin, niin sydämeni sulaa noiden ihanien tummien silmien edessä. Olen myyty rodulle!

Astutin Sirun aivan mahtavalla Ilyalla (Univers Fantazm Mitsuo Taro). Ilyan näin pentuna ekan kerran japsilenkillä, sittemmin Pirkkahallin näyttelyssä. Sen luonne lumosi totaalisesti. Tuollaisessa isossa sisänäyttelyssä näkee jos jonkinlaista koiran luonnetta, mutta ihan tuollaista ei kovin usein näe. Hälystä, metelistä ja hajuista huolimatta Ilya oli heti valmis leikkiin kaikkien kamujen kanssa ja tuli minullekin, vieraalle ihmiselle, antamaan pusuja, kun kumarruin alemmaksi katsastamaan lähemmin poikaa. Sirun ja Ilyan pentueesta jätin kotiin kaksi narttua.

Pian Sirun ottamisen jälkeen ostin vielä Rajaniemen Tiialta collietyttö Saran (Twilight Moon Nifty Ninja). Saran sijoitin Anne Hukalle Seinäjoelle. Anne onkin hyvin lähtenyt toimimaan agilityssä ja rally-tokossa Saran kanssa. Sarasta on kehittymässä varsinainen kaunotar, jolla on ainesta myös työmarkkinoille. Saraltakin olisi tarkoitus itselleni tyttö jättää. Kovasti haluaisin englantilaislinjaisen isän lapselle, jos vaikka vielä löytyisi sellaista päätyyppiä, joka Vilholla oli.

Mutta löpinät sikseen, tutustuhan nyt itse pääartisteihin näillä sivuilla. Kiitos, jos olet jaksanut lukea tähän pisteeseen asti vuodatustani.

Rakkain terveisin,

Marge